Sinne ja takaisin

Saksassa oli kaikkia lempivärejäni ja paljon. Matkasta kului aika suuri osa ympäriinsä ilman karttaa kävelemiseen ja katselemiseen. Kaunista katseltavaa oli niin paljon. Shoppailukin oli todella helppoa, toisin kuin Suomessa, sillä minua miellyttäviä tuotteita oli paljon ja useimmat niistä olivat huimasti järkevämmän hintaisia kuin Suomessa. Eräälle rouva T:lle esimerkiksi terveisiä, että Saksasta löytyi kriteerini täyttäviä kenkiä kymmenittäin eli on niitä olemassa. Ostin kahdet, ettei meidän tarvitse ravata syksyllä kenkäkaupoissa. Eräs toinen ystävä joskus totesi, että Pohjoismaissa on blondien vaatemarkkinat ja ehkä se pitää paikkaansa. En kuitenkaan muista olleeni muulloin matkoilla vaate- ja kenkäostoksilla näin innoissani kuin Saksassa.

Olin kuullut, että saksalaisilla on tapana huomautella toisille ihmisille mm. säännöistä. Törmäsin tähän tosi monta kertaa esimerkiksi sillä tavalla, että kanssani liikennevaloissa seissyt jalankulkija alkoi selittää minulle ääneen risteyksessä töpänneen autoilijan virhettä. Muutaman kerran ihmiset pyörittivät minulle silmiään, kun otin valokuvia ilmeisesti heidän mielestään kummallisista kohteista. Tämän söötin pyöräliikkeen mainoksen löysin, kun pidin sadetta erään sillan alla ja tuntui vaan siltä, että se pitää ikuistaa. Paikalle kulman takaa tullut nuori mies luuli minun ilmeisesti kuvanneen jotain ihmistä ja kun huomasi yllättyneenä, ettei paikalla ollutkaan ketään, hän sanoi minulle jotain hämmentyneenä naureskellen. Minua rupesi naurattamaan ääneen ja sitten me molemmat nauroimme - todennäköisesti ihan eri asioille.

Tästäkin oli vain pakko ottaa kuva. Kyseessä oli paljon kuvattua aluetta suurempi seinämaalaus jonkun rakennuksen seinässä. Kuvan alareunassa oli pitkä rivi luultavasti kuvaa taiteilleiden ihmisten nimiä sekä web-osoite, joka paljasti jonkun ekumeenisen ihmisoikeusyhdistyksen olevan kuvan takana. Hyvä homma! Tällaista ihmisten arkiympäristöihin tehtyä taidetta mahtuisi maailmaan paljon enemmän.

Saksalaisissa tuntuu olevan jotain kummallista ristiriitaa, josta on vaikea päästä täysin jyvälle. He vaikuttavat toisaalta kauhean kurinalaisilta ja joskus tylsiltäkin. Toisaalta kuitenkin heidän maansa pursuaa sekä kaupallisesti että taiteellisesti monenlaisia osoituksia luovuudesta ja spontaaniudesta. Münchenissä joukko nuoria aikuisia oli pitämässä hauskaa lainelaudoillaan kaupunkialueella. Jotenkin oletin, että tähänkin tulee pian joku Polizei pyytämään heitä poistumaan paikalta, mutta ehkä se johtui vaan omista kokemuksistani.

Juuri ennen kuin tulin tähän joelle pyörin eräällä pikkukadun pätkällä todennäköisesti eksyneen näköisenä, kun en tarkasti tiennyt missä olin. Minua kohti tuli uniformuun pukeutunut nuori mies iso ase sylissään ja hymyili leveästi. Hän kääntyili siinä seisoessaan niin, että ase osoitti välillä minuakin, ja kysyi tarvitsenko apua. Olo oli vähän paradoksaalinen, mutta sain häneltä sen tiedon, jota tarvitsin. Kyse oli mitä ilmeisemmin Yhdysvaltojen konsulaatin vartijasta. Harvoin aseistetut (vaikka ei olisi panoksia) vartijat ihan näin innokkaasti ovat turisteja neuvomassa. Meillä Suomessa ihmisten oma-aloitteinen neuvominen on vartijoilta yleensä jopa kiellettyä *huokaus*...

Ensimmäisinä päivinä kävi niin, että olin eräässä pikkuliikkeessä ihastelemassa myytäviä tuotteita ja ostinkin sitten yhden. Kassalla myyjä työnsi käteeni uutta olutta, johon minä vaistomaisesti suhtauduin erittäin varautuneesti. Suomessahan tuo olisi ollut sekä laitonta että hyvin kummallista kytkykauppaa.

Tämä kuuluu näihin kuviin, joita minulla on tapana ottaa, mutta jotka aiheuttavat monille silmien pyöritystä - myös Suomessa. Tämä kuva on otettu Kölnin tuomiokirkon julkisivusta, tosi korkealta kylläkin. Minusta tässäkin on jotain sellaista hulvatonta elämänmakua, johon usein törmään ulkomailla, mutta joka tuntuu Suomessa olevan kiellettyä. Esimerkiksi lähes kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa käydessäni olen pistänyt merkille sen, että patsaisiin saa koskea. Muistan kerran tuijottaneeni Vilnassa patsasta, jonka kimpussa oli 5-6 lasta kiipeilemässä ja se todellakin vaikutti inspiroivalta kiipeilytelineeltä. Mitenköhän Suomessa suhtauduttaisiin patsaissa kiipeilyyn tai koristeluun*? Olen jo kauan suunnitellut vieväni erään patsaan käteen ilmapalloja Pieni Suklaapuoti -elokuvan innoittamana. Saksassa näin erään patsaan, jonka syliin tuotiin päivittäin leikkokukkia, mikä saattoi tietenkin liittyä vaikka uskontoon, mutta oli kaunista joka tapauksessa.

Olen hassuna myös elävään katutaiteeseen. Minun mielestäni on aina plussaa, kun ihmiset tulevat kaduille soittamaan, maalaamaan, esittämään pantomiimia tai mitä tahansa (ekshibitionismi on sitten asia erikseen ja siitäkin riittäisi kirjoitettavaa tältä kesältä). Matkalla sain nauttia mukavan paljon katumusiikista, jota on mielestäni ollut tänä kesänä Helsingissä tavallista vähemmän. Kuvan kvartetti, jota oikeastaan bändiksi mieluummin kutsun, oli selkeä suosikkini. Kölnissä näin isomman hauskan bändin, joka soitti letkeää bluesia ja poppia, mutta he olivat ilmeisesti sen verran päissään, ettei soittaminen enää meinannut kaikilta onnistua tai se ei enää kiinnostanut.


Junailin muutamia kertoja eri kaupunkien välimatkoja. Junamatkat olivat tosi terveellisiä jaloilleni, sillä tälläkin matkalla tuli käveltyä liikaa, vaikka käytin junan lisäksi muitakin julkisia. Saksan maaseutu vaikuttaa myös mielenkiintoiselta. Kaupungeissa oli välillä sellainen epämääräisen kansainvälinen olo, ettei oikein tiennyt missä maassa on. Münchenissä hotellini sijaitsi turkkilaisten kansoittamalla alueella, missä myytiin vain kebabia ja etenkin illalla kaikkialla soi turkkilainen musiikki.


Pääsin matkalla myös Deutsches Rotes Kreuzin eli paikallisen Punaisen Ristin asiakkaaksi. Olin Kölnissä eräässä pikkukaupassa sellaisella täyteen ahdettujen ja ihmisiä täynnä olevien kujien alueella. Eräs kaupan työntekijöistä kuljetti nokkakärryillä laatikoita ja jotenkin yksi laatikoista tippui jalalleni, jonka suojana oli vain heppoinen sandaali. Verta alkoi tietenkin tulla aivan holtittoman paljon, vaikka kipua ei ollutkaan ja pystyin kävelemään. Kaikki kaupan työntekijät olivat kuitenkin maahanmuuttajia ja tuntuivat osaavan oman kielensä lisäksi vain vähän saksaa. Kun minunkin saksa on niin kovin heikko, ei keskustelusta tullut oikein mitään. He olivat ilmeisesti tilanneet auttajat paikalle, sillä Punaisen Ristin valkoinen ambulanssi(!) tunki hetken kuluttua vaivalloisesti ahtaalle ostoskujalle ja kaksi reipasta nuorta miestä juoksi ison ensiapulaukun kanssa kauppaan. Minua nolotti ja nauratti yhtä aikaa. Jalkaan tullut pikkuhaava saatiin paketoitua ja sain jonkinlaisen todistuksen tapaturmasta. Perinpohjaista palvelua! Kuva on otettu pari päivää myöhemmin DRK:n esittelytilaisuudesta. Tuo etualalla oleva musta koira oli hassu sekoitus hulvatonta luonnetta ja hyvää koulutusta.

Kotiin palaamisen jälkeen olen tietenkin ollut kipeänä. Jalkapohjissa on isoja rakkoja, vaikka kuinka oli Schollia ja Hansaplastia käytössä. Jalat ja selkä ovat olleet pahasti jumissa, minkä lisäksi myös kurkku on jostain syystä kipeä. Oikeastaan vasta nyt tajuan, miten paljon liikuin matkan aikana. Harmi, ettei ollut askelmittaria mukana.

* Tarkastin muuten Suomen Järjestyslaista, ettei ainakaan siellä kielletä patsaissa kiipeilyä, niiden juurella istuskelua tai niiden koristelua esim. ilmapalloilla. Töhriminen ja vahingoittaminen oli tietenkin kielletty.